Vuosi sitten..

On lauantai aamu, pimeä ja synkkä syyspäivä. Herään erittäin huonotuulisena ja turhautuneena. Miksi ei tämä lapsi jo synny. Kaikki menee pieleen, mies ei kohta pääse mukaan, lapset joutuvat olemaan kauan hoidossa, muuttokin osuu sitten tietysti synnytyksen kanssa samaan saumaan. Että voisitko nyt kiitos jo tulla, äiti alkaa olla todella todella stressaantunut. Aamupalalla isommat lapset saavat mitättömät hermoni kiristymään ja kiukkuisena puen takin päälleni, valitsen vedenpitävät kengät jalkaani ja painun pihalle. Lähden kävelemään ja päätän reippailla 8 kilsan juoksulenkkini. Välillä tuntuu ikävälle, ihan sama, nyt on saatava tämä ärsytys  pois ja kovennan vauhtia. Etenen melkein puolijuoksua ja mietin asioita.Vedenpitävät kenkäni oli huono valinta, hiertää. Joudun loppumatkasta kääntämään takaosan kantapään alle, sattuu. Kotona siinä odottaa iso rakko, iho on kokonaan hiertynyt pois. Mutta mieli on parempi :)

Päivällä päätämme syödä kiinalaista, suuntaamme ravintolaan syömään.

Illalla, lapset nukahtaneet. Nousen ylös sängyltä ja käyn vessassa. Pyyhkiessä valuu kirkasta nestettä ja lisää tulee mutta ei lorise. Olisiko tämä lapsivettä? Oi, olisipa! Käyn kertomassa miehelle ja menen taas pyyhkimään. Juu, tulee edelleen. Laitan siteen, se kastuu pikkuhiljaa mutta mitään ei edelleenkään valu. Mutta ei tämä ole valkovuotoa, sen täytyy olla vettä. Mä haluan että se on! Ravaan vessassa, nyt se jo punertaa. Soitan sairaalaan että miten edetä kun en voi olla varma onko kuitenkaan. Pyydetään aamuksi näytille. Jospa supistuksetkin kohta lähtisivät käyntiin.

Hetki kuluu. Jesh, nyt supistelee. 10-15min. välein. Mutta välit pitenevät levossa. Ärsyttää! Lopulta käyn nukkumaan. Pakko että jaksaa, arvaan että tässä tulee taas kestämään.

Nukun huonosti, välillä herään supistuksiin. Viideltä nousen jo ylös mutta ei auta. Supistelee hyvin satunnaisesti.Anopille on soitettu illalla, että saapuu aamulla 7.30 jos ei yön aikana toisin ilmoitella. Lapsille annan etukäteen ostetut yllätykset. Illalla pakattu sairaalakassi mukaan ja menoksi. Mies menee edeltä, soittaa töihin ettei tule. Olisi juuri osunut vuoro sunnuntaille. Kävelen autolle ja painan hetken mieleeni. Pimeää, vettä sataa. Outoa, nyt mennään eikä edes supista.

Sairaalassa ottavat käyrää, tekevät sisätutkimuksen, n.2 cm. auki, ottavat verikokeet ja lähettävät kotiin. Illaksi sitten takaisin, klo.20.00 jollei aiemmin ole syytä. Tylsää!

Päivällä lähdetään kauppaan. Supistelee mutta hyvin siedetysti. Käyn Jumbon kampaamot ym. läpi, jos jossain olisi hetiaikoja ripsien värjäykseen. Ei löydy kuin huomiselle: kiitos ei, lähden jo tänään synnyttämään. Siispä tyydyn ostamaan hyvän vedenpitävän ripsivärin.Kotona lepäilen. Supistukset tihenevät, välit on jo pidemmän aikaa alle 10min. ja sattuu. Välillä välit vielä kuitenkin pidempiä. Hallitsen ne hyvin. Nojaan lasten kerrossängyn reunaan, puoliksi roikun siinä ja heiluttelen pyllyä. Ihanaa, juuri tätä odotin. Tuntuu hyvälle hallita kehoa. Käyn suihkussa ja puen. Nyt mennään eikä tulla takaisin ilman vauvaa. Heippa lapset, nähdään pian <3

Osastolla syön jugurtin, ruoka ei enää maistu. Pääsen huoneeseen odottelemaan edistymistä. Mies lähtee kotiin. klo.21. Hoitaja tulee kertomaan että kaikki salit on täynnä, nyt ei kannata vielä synnyttää. Joo ei pelkoa, ei tällä supistelutahdilla. Väli edelleen 10min. Hoitaja ehdottaa rauhoittavaa ja särkylääkettä. Jos vähän saisin nukuttua. Suostun, sekoan kohta väsymykseen. Nukun 3 tuntia ja herään kipuun. Kävelen käytävillä. Hoitaja patistaa nukkumaan. Muttakun sattuu! Tekee sisätutkimuksen, edennyt ehkä puoli senttiä. Voihan argh! Saan lisää lääkettä ja lämpöpussin mahalle. Torkahtelen, olen niin väsynyt, herään kuitenkin jokaiseen supistukseen. Heiluttelen pyllyä ja nukahdan heti kun kipu on ohi.Herään aikaisin ja odotan aamupalaa. Syön vähän, ei edelleenkään maistu. Mies saapuu klo. 8. Vihdoin <3

On jo maanantai 24.9.2012.Klo.9 hoitaja tulee lääkärin kanssa. Lääkäri tekee sisätutkimuksen. Ei juuri edistystä. Puhkaisee kalvot, vedet tihkuneet jostain ylempää. Laittaa piuhan vauvan päähän ja ronkkii niin että purskahdan itkuun, sattuu sattuu.Lääkäri antaa 2 tuntia aikaa, sitten saliin ja oksitosiinia. On kulunut liian kauan aikaa vesien tihkumisen alkamisesta.

Nyt vihdoin supistukset voimistuvat ja tihentyvät, mutta liian myöhään. Hoitaja saapuu, nyt saliin. Se siitä toiveesta saada kokea luonnollinenkin synnytys :( Kätilö tulee, mukanaan harjoittelija joka oli synnytykseni pelastus! Ihana ihminen joka oli paikalla koko ajan. Kätilöt juoksivat paikasta toiseen. Koko pk seudulla on sulku, nyt syntyy paljon vauvoja!

Nousen ylös sängyltä, en kestä. Nyt se alkaa, tärisen. En saa henkeä, en pysty liikkumaan, sattuu, kehoni ei rentoudu. En edes tiedä milloin supistaa. Raastava, repivä kipu. Edes pylly ei liiku, mikään ei auta. Itken, kuolen kohta.  Olen kontillani lattialla, nojaan keinutuoliin. En pääse ylös, en mihinkään. Kätilöllä kestää, joku juuri ponnistaa.Ovi aukeaa, vihdoin kätilö saapuu. Käskee hengittämään rauhallisesti, en pysty. Kipu ei hellitä edes hetkeksi, edes pieneksi ajaksi. Haluan epiduraalin, nyt!Tehdään sisätutkimus ensin. Kätilö kysyy että kestänkö jos ollaan jo lähellä ponnistusvaihetta. Sanon että ei olla, mun kroppa ei toimi. Olen oikeassa, saliin tulon 4 sentistä on edetty vain viiteen. Mä niin tiesin tän. Kysyn kauan kestää. Hetki. Kysyn uudestaan. Hetki menee, lääkäri on tulossa. Mutta mä haluan tietää kauan kestää, ajassa, kauan, kertokaa heti. Kätilö vastaa vihdoin, n.15 minuuttia. Katson kelloa ja mietin: ei, ei, ei. Ei niin kauaa, mä en kestä tätä kipua, ekan ja vikan kerran huudan: sattuu, en kestä.Tärisen ja alan olla paniikissa, kipu on ottanut liian suuren vallan. Aika ei kulu, ovi ei aukea. Tuntuu että kohta lähtee taju kunnes vihdoin, helpotus saapuu.

Puoli tuntia ja kipu on poissa, niin luvataan. Toinen puoli on kivuton mutta toiseen sattuu edelleen tuskaisesti. Aika kuluu, sattuu edelleen. Soitetaan kätilö paikalle. Nukutuslääkäri takaisin, laitetaan spinaali ja epiduraalikin uudestaan.Spinaali vie tunnon pois, ihanaa. Vihdoin saan hengittää, olo on mahtava, helpottunut. Hymyilen.Nyt on 2 tuntia aikaa, spinaalia ei voi laittaa kuin kerran.

1,5h. kulunut. Alkaa sattua. Pelottaa. Taasko se kipu alkaa, ei ei ei. En halua, en kestä. Paniikki alkaa iskeä. Kätilöllä kestää, tällä kertaa on hätäsektiossa.Saapuu vihdoin ja saan lisäannoksen epiduraalia. Mutta kipu alkaa tuntua taas toisella puolella. Reidessä pahiten. Hieron sitä voimakkaasti. Kivuilla on kuitenkin väli ja se auttaa.

Reunaa on vielä vähän jäljellä ja kätilö pyytää menemään kontilleen, pää alhaalla, pylly jalkojen päällä. Ei mene kauaa ja alkaa ponnistuttaa, jes! Vihdoin saan kääntyä ja kohta ponnistaa. Tätä on odotettu, itken helpotuksesta.

Miehelle voi työssään tulla synnytys joskus vastaan joten hän pääsee jalkapäähän katsomaan kuinka vauva otetaan vastaan :) Näkisittepä tuon ilmeen ;D

Hengittelen ja ponnistan. Ei satu ollenkaan. Ponnistan kaikin voimin. Pää on helposti ulkona, kurkkaan sitä. Sitten on vuorossa vartalo. Sekin tulee helposti.

Vihdoin, 16.45, hän on täällä!

Saan tytön syliin, katselemme toisiamme. Siinä hän on. Katsoo suurilla silmillään, tunkeutuu suoraan sydämeen. Niin pieni ja niin täydellinen. Minun tyttöni! <3

Onko kauniimpaa?

Onko ihanampaa?

Voiko mikään muu niin koskettaa?

Tämä määrä rakkauden,

se valtaa sydämen.

Uusin kalleimpani, ajattelen.

Olet siinä,

olet lähellä.

Olet turvassa äidin sylissä!

Aika juoksee, minä en.

Pysähdyn hetkeen,

sinua silittelen.

<3